AATELISMIES TULENSYTYTTÄJÄNÄ

Hannu Pietilä: Aatelismies tulensytyttäjänä (s.146, Kuva ja Sana 1945).

Maailman kansalainen

Hannu Pietilä kuvaa tässä kirjassaan paroni Paul Ernst Georg Nicolayn
värikästä elämää. Nikolay syntyi 14.7.1860 Bernissä. Hän piti itseään
suomalaisena, mutta suurimman osan elämästään hän vaikutti Venäjällä.
Lisäksi hänellä oli likeiset suhteet Englantiin ja Ranskaan. Hän hallitsi
suomen, ruotsin ja venäjän lisäksi myös englannin, ranskan ja

saksan kielet.

Aatelissukua

Paul Nicolay sai syntyä ja varttua ulkonaisesti suotuisten tähtien alla.
Hän kuului aatelissukuun, josta oli lukuisia edustajia Venäjän valtion
korkeimmissa viroissa. Diplomaattisukuun kuuluvana Nicolay oli
ylhäisöpiireissä kotonaan. Suku sai haltuunsa Viipurissa olevan kuuluisan
Montrepos-ratsutilan.

Herätystä ylhäisön keskuudessa

"1800-luvun lopulla oli Pietarin ylemmän luokan keskuudessa voimakasta
herätystä. Sinne oli Englannista tullut Jumalan mies parlamentin jäsen
Lordi Radstock. Kutsujien joukossa oli mm. everstinrouva Pashkov. Itse
eversti, joka oli upporikas, tuli uskoon Radstockin kautta ja avasi upean
kotinsa Jumalan kansan kokoontumiselle. "Näissä ´house partyn` tapaisissa
tilaisuuksissa tähdennettiin täydellistä antautumista, selvää ratkaisua,
henkilökohtaista uudistumista, Kristuksen sovintokuolemaa, kaikki
säätyrajat ohittavaa veljesrakkautta, Raamattua ainoana auktoriteettina ja
rukousta" (15). Osallistujia saattoi olla jopa 700!

Pyhä Synodi vastustaa

Ortodoksinen Pyhä Synodi kävi vastustamaan voimakkaasti uutta herätystä. He
ratsastivat lauseella: joka ei ole ortodoksi, hän ei ole aito venäläinen.
Kuitenkin liike levisi myös maakuntiin - tuli oli syttynyt. "Moni sanoutui
jyrkästi irti entisestä muotojumalisuudesta. Jotkut rikkoivat kielloista
huolimatta innoissaan jumalankuvansa. Papisto kielsi Ehtoolliselta
pidätyksen uhalla ketään osallistumasta pashkovilaisten kokouksiin. Heidät
leimattiin pyhän häpäisijöiksi. Ja prokuraattori Pobedonostsev etsi
tilaisuutta alkaakseen avoimen vainon" (17). -Radstockilta kiellettiinkin
v.1880 pääsy Venäjälle ja monet hänen ystävistään teljettiin vankilaan.

Yhteisrintama

Nyt tarvittiin uskovien yhteisrintamaa. Aluksi näytti siltä, että
puoluehenki tekee tämän hankkeen tyhjäksi. Sitten tilanne laukesi:
"Kysymyksessä ei ollut yhtenäisyyden etsiminen dogmien käsittämisessä, vaan
Hengessä ja totuudessa, jonka uskovat Kristuksessa kokivat. ´Kristuksen
verenkierto` oli kaikille yhteinen. Siksi ei etsitty yhteyttä yhteisen
katekismuksen, vaan yhteisen persoonallisen uskon pohjalta" (18).

Vainot alkavat

Ortodoksinen kirkko käynnisti vainot: "Nyt tuli pashkovilaisen liikkeen
vuoro. Kaikki kokoukset kiellettiin. Pobedonostsev ilmoitti keisarille,
että liikettä on kohdeltava ankarasti. Traktaattiseura lakkautettiin.
Kaikki liikkeen johtohenkilöt joutuivat Pyhää Synodia palvelevan
santarmijoukon valvonnan alaisiksi. Poliisit tunkeutuivat rukouskokouksiin
ja raastoivat vankilaan arvossapidetyimmät henkilöt. Kokouspaikat
saarrettiin ja ihmisiä estettiin menemästä sisälle" (18-19). -Pashkov
perheineen karkotettiin maasta.

Juristiksi

Ylioppilaaksi Paul Nicolay kirjoitti v.1880. Hän suoritti oikeustutkinnon
v.1884 ja lakitieteen kandidaattitutkinnon v.1885 erinomaisin arvosanoin.

Kirkko ei kiinnostanut

Nuorukaisena Nicolay osallistui pashkovilaisen kokouksiin: "Siihen aikaan
kiinnosti paroni Nicolayta sangen vähän hänen oma kirkkonsa, jonka
liturgiset ja teologiset, pinnalliset saarnat jättivät hänet
koskemattomiksi ja jonka papit virallisuudessaan vaikuttivat kylmän
vierailta. Hän tavoitteli kosketusta ihmisessä muutosta aikaansaavaan
Jumalaan ja kosketusta niihin, joille kristinusko merkitsi itsensä
alttiiksi antamista, unohtamista, uhraamista ja häpeään joutumista
Kristuksen tunnustamisen tähden. Opinkappaleet ja kaavat olivat
toisarvoisia. Hän etsi kaikessa, niin myös kristinuskossa, olennaista,
aitoa, elävään elämään käytännöllisesti vaikuttavaa" (24).

Uudestisyntyminen

"Paul Nicolay uskonelämän selkeytymiseen vaikutti merkittävästi rouva Louise
af Forselles, joka oli amiraali Etholenin tytär. Tämä jalo nainen auttoi
vielä "molemmille puolille ontuvaa" Nicolayta lopulliseen selvyyteen. Nyt
Nicolay voi kirjoittaa : "Mikä armo onkaan, että on voinut rikkoa välit
maailmaan...Usein hän kertoi ystävilleen, että hän oli syntynyt kaksi
kertaa: v.1860 ja 1888" (28).

Ylennyksiä

Paul Nicolay sai monenlaisia virkanimityksiä: kanslian virkamies,
kolleginsihteeri, arvonimineuvos, kolleginasessori, hovineuvos jne. Mutta
nämä tittelit eivät häntä kiinnostaneet. Virka-asema vei hänet
epämiellyttäviin edustustehtäviin seurapiireissä, joiden tyhjänpäiväinen
ilonpito johti hänet toistuviin sisäisiin vaikeuksiin.

Tanssiaiset

"Kuvaavaa hänen sisällisille taisteluilleen on eräs tapaus v:lta 1889.
Keisari piti hovitanssiaiset. Vuosi sitten Paul Nicolay oli pyytänyt
setäänsä järjestämään hänellekin mahdollisuuden päästä niihin mukaan. Hän
saikin kutsun. Mutta tällä välin oli hänessä tapahtunut sisäinen muutos.
Mitä tehdä? Äitikin, joka ei moisia huveja harrastanut, kehotti Paulia
menemään. Poisjääminen olisi ollut loukkaus paljon vaivaa nähnyttä setää
kohtaan ja ennen kaikkea varomaton teko itseänsä keisaria kohtaan. Se voisi
vaarantaa koko hänen virkamiesuransa. Ratkaisusta kertoo päiväkirja:
´Yksinomaan uskonnollisista syistä olen päättänyt kieltäytyä
tanssiaisista.---Jumala on johtanut minua määrättyyn suuntaan ja saanut
minut luopumaan maailmallisuudesta. Jos ottaisin kutsun vastaan, lähtisin
kuin vastakkaiseen suuntaan, ja se voisi viedä minut yhä pitemmälle...On
kuin suvun vaakunakilpeen piirretyt sanat ´Sustine et abstine` - kestä ja
kieltäydy - olisivat syöpyneet hänenkin sieluunsa. Askeettisuudessaan,
jonka piirre oli hänen elämälleen suuresti leimaa-antava, hän kieltäytyi
vähäisimmästäkin väkijuomien nauttimisesta ja tupakanpoltosta" (29-30).

Saaristoevankeliointia

"Nicolaylla oli huvipursi "Lady". Kun Nicolay oli tullut uskoon, hän joutui
kaiken punnitsemaan uudelleen, myös suhteensa omaisuuteen. Aluksi hän
päätti myydä huvipurtensa ja käyttää rahat Jumalan valtakunnan työhön. Eräs
hänen ystävänsä antoi silloin toisen neuvon: "Entäpä jos käyttäisit ´Ladya`
lähetyspurtena tehdäksesi lähetystyötä unohdettujen saaristolaisten
keskuudessa?" (36). "Niin sitten lähdettiin Suomen lahden saaristoon
(1890). Käytiin Suur-Mustassa, Majasaaressa, Nuoksiossa, Haapasaaressa jne.
"Milloin matkassa oli useita puhujia ja järjestettäväksi tuli jokin kokous,
ei silloinkaan etukäteen keskusteltu ohjelmajärjestyksestä. Puheenvuoron
sai kulloinkin se, joka tunnettiin parhaiten sopivaksi avaamaan suunsa. Hän
antoi Jumalan tuulen viedä, minne se tahtoi, ja Jumalan kulloinkin teetti
sitä, mitä Hän tahtoi. Seurauksena oli, että kokoukset olivat hyvin
välittömiä ja vapaita" (37).

V.1898 lähti "vahvistettu partio" liikkeelle. Kuhunkin saareen meni yksi
puhuja. Näin saatiin käydyksi 13 saarta, joissa kussakin viivyttiin 3-4
päivää. Päiväsaikaan levitettiin herätyslehtisiä. Illalla pidettiin
kokouksia. Lisäksi käytiin sairaiden luona. Retki kesti 2 viikkoa.

Onko hänellä sanoma?

"Tällainen vapaa työ oli vielä siihen aikaan kirkossamme tuntematonta ja
outoa. Paroni Nicolayn apulaiset olivatkin pääasiassa vapaista
kristillisistä piireistä, joita hän oli allianssikokouksissa oppinut
tuntemaan. Heistäkään eivät kaikki kelvanneet hänen kanssaan työhön. ´Onko
hänellä SANOMA?` oli Nicolayn kysymys aina, kun hän valitsi puhujia. Ellei
´sanomaa` ollut, ei hän välittänyt mukaansa, oli sitten kysymyksessä muuten
millaisella tittelillä varustettu herra tahansa" (41).

Ylioppilasliikkeen johtoon

V.1895 perustettiin Ruotsissa Ylioppilaiden Kristillinen Maailmanliitto",
jonka johtoon tuli englantilainen tohtori John R. Mott. Venäjän n.100.000
ylioppilaan johtajaksi ja kristillisen ylioppilastyön uudisraivaajaksi tuli
Paul Nicolay, joka antoi omasta Pietarin asunnostaan kolme huonetta Venäjän
ylioppilasliikkeen keskus- ja kokouspaikaksi.

Työskentelytavat

"Työn alkuvaiheessa yritettiin ylioppilaissa herättää yleistä uskonnollista
harrastusta, mutta pian huomasi paroni Nicolay, että päämäärän tuli olla
kokonaan toinen: todellinen kääntyminen ja uskonelämän syventäminen.
Väsymättömästi hän piti kokouksia, esitelmiä, raamattupiirejä, kulki
kaupungista toiseen halki laajan maan, järjesti uusia työpisteitä, etsi
itselleen apumiehiä, opasti uskoon ja työhön ja auttoi apua tarvitsevia
kaikella mahdollisella tavalla" (52).

Vastustajana tässä työssä oli Pyhä Synodi. Edelleen "myös väärää oppia ja
lahkolaisuutta uumoileva luterilainen kirkko katseli sitä karsain silmin" (52).

Selkeä päämäärä

Ylioppilaskokouksia pidettiin eri puolilla Pohjolaa; Nicolay oli "mukana
kaikkiaan kuudessatoista kristillisen ylioppilasliiton kesäkokouksessa
samalla kertaa sekä kunniavieraana että vastuuta kantavana puhujana".
Kokouksien tavoite oli myös selkeä: "Meillä täytyy olla selvänä se
päämäärä, johon me tähtäämme...Ja tämän päämäärän tulee olla todellinen
kääntymys. Organisatio ei hyödytä mitään, ellei meillä ole tämä päämäärä
selvänä. Kristinusko ilman kääntymystä on Jumalan edessä valhe.
Kristinuskon täytyy olla tosi, tai muuten se ei ole mitään" (76).

Omaisten käännyttäminen

Nicolay antoi neuvon omaisten evankelioimisen suhteen: "Älä tyrkytä
lääkettä omaisillesi, kun he tuntevat olevansa terveitä. Pidä se hallussasi
ja tarjoa nöyrästi sairauden hetkellä. Ehkä se silloin otetaan vastaan" (79).

Vahvaa ei voi pelastaa

Nicolay opetti, että ihminen tulee riisua ensin omasta voimastaan ennen
kuin hän suostuu pelastettavaksi: "Kuulin miehestä, joka oli pudonnut
veteen ja joka suuren ihmisjoukon mielestä oli hukkumaisillaan. Joukossa
oli hyvä uimari, mutta hän vain seisoi ja katseli hukkuvan ponnisteluja.
Kun häneltä kysyttiin, miksei hän rientänyt avuksi, hän vastasi: odotan,
kunnes hän väsyy eikä enää voi mitään, vasta silloin voin minä pelastaa
hänet. Ja kun hukkuva oli täydellisesti menehtynyt ja alkoi vajota, hyppäsi
uimari veteen ja pelasti hänet. Vasta kun me tulemme voimattomiksi, voi
Vapahtajamme osoittaa voimansa meissä" (82).

Ei herätyssaarnaaja

Nicolay ei kuitenkaan kokenut varsinaiseksi kutsumuksekseen
herätyssaarnaajan virkaa - vaikka hänellä tätä koskeva teologia olikin
erittäin selvä ja raamatullinen. Pietilä kirjoittaa: "Paroni Nicolay oli
sitä mieltä, ettei häntä oltu kutsuttu herätyssaarnaajaksi. Hänen
tehtävänsä oli lähinnä viedä uskovia oikeaan suhteeseen Herraan, viedä
eteenpäin. Seistiin liian kauan yhdellä paikalla. Tosiasiallisesti hän oli
sekä herättäjä että sielunhoitaja, arvokkaalla ja omalla tavallaan
kumpaistakin" (88).

Raamattupiiri tärkeä

Kokoukset ajoittuvat enimmäkseen kesäkauteen. Silloin ihmisiä tuli uskoon.
"Talvikausi oli muodostuva lähinnä kääntymykseen tulleiden hoitamiseksi.
Siinä oli ensi sijalla oleva raamattupiirityö. Yhdistyksen jokaisen jäsenen
tuli kuulua raamattupiiriin. Tämä työmuoto paronin mielestä oli yhdistyksen
hengellisen elämän paras ´lämpömittari`. Jos käynti raamattupiireissä oli
vilkasta ja piirit elävähenkisiä, oli hengellinen tila hyvä" (90).

Sienikristittyjä

Nicolay piti tärkeänä, että uskoontullut tulee johdatetuksi palveluksen
työhön: "Me olemme sienikristittyjä, jotka alituisesti tahdomme imeä
itseemme kaikkea sitä hyvää, mitä voimme, antamatta toisille. Tämä on
uskonnollista itsekkyyttä. Sienikristityille Raamattu vaikenee. Jos
kristillinen ylioppilasyhdistys on vain rattoisa kerho, jolla ei ole
päämääränä voittaa toisia ylioppilaita Kristukselle, tekee sellainen
yhdistys syntiä Kristuksen viimeistä käskyä vastaan" (91).

Synnytyskipuja

Aina ei Nicolayn ollut helppoa mennä puhujanpaikalle. Hän oli kerran
lupautunut Helsinkiin puhujaksi, mutta ei päässyt selvyyteen, mitä pitäisi
puhua. Hän kirjoittaa ahdistuneena ystävälleen: "Olen tavattoman
pulmallisessa asemassa, kun en vielä ole löytänyt mitään aihetta, joka
olisi sanoma. Vanhaa en voi vatvoa; se olisi vailla elämää ja voimaa. Ja
kun olen nyt niin etäällä ylioppilasmaailmasta ja itsessäni niin kuiva,
niin vaikka kuinka rukoilen ja etsin, ei synny mitään, ei ainakaan tähän
mennessä. Menneenä vuonna oli aivan toisin; silloin oli minulla sydämelläni
useita aiheita, jotka tarvitsi vain vähän muokata Helsinkiä varten ja minä
matkustin sinne iloisella sydämellä ja syvästi rauhallisena. Nyt on aivan
toisin. On tuska koettaa ´saada kokoon` jotakin. Olisi kevytmielistä puhua
valmistamatta, enkä sitä tee enää koskaan. Tahdon lähimpien päivien aikana
myös myös ´paastolla ja rukouksella` etsiä sanomaa Jumalalta... On sangen
mahdollista, että me olemme sivuuttaneet joitakin, joiden Jumalan
suunnitelman mukaan tulisi puhua, ja ettei ehkä ole ensinkään Hän
tarkoituksensa, että minä jälleen esiintyisin" (96-97).

"Taistelujen jälkeen saattoi kuitenkin "sanoma" päästä esille. Kerran paroni
sanoi puheestaan: "Se, mitä sanoin, tuli suoraan sulatusuunista" (97).

Keskeinen

"Keskeisimpänä on täällä ollut aina saarna synnistä ja armosta. Paroni
Nicolay tahtoi olla kaikkialla kuin kädestä pitäen johtamassa tiedosta
tekoon, Jumalan armon kokemukseen. Oli ´tapahduttava` jotakin ihmisessä
hänen tullessaan sanassa Kristuksen koskettamaksi. Kristillisyys ei voinut
merkitä vain ´olemista`, vaan myös ´tulemista` ja ´toimintaa`" (98).

Pappeinkokouksessa

Turussa 2-4.10.1906 pidetyn Suomen pappeinkokouksen ihmeellisyyksiin kuului
se, että paronit Paul Nicolay ja K.A.Wrede oli kutsuttu puhujiksi. "Ja me
ihmettelimme ja rakastimme Suomen kirkon ja sen edustajien nöyryyttä ja
tahtoa vastaanottaa Jumalalta meidän maallikkojen kautta. Ja me ymmärsimme,
että juuri sellaisille voi Jumala antaa. Niin nöyrät eivät olleet kaikkien
maiden kirkot" (100).

Sokea ei voi sokeaa taluttaa

"Turun Betelissä pidetyssä pappeinkokouksessa oli sanoma selkeästi
esillä. "pastori E. Kilpeläinen tähdensi elävissä alkajaissanoissa, että
uneliaisuuden tilasta haluttiin kirkossamme herätä.
Monta hämmästyttävän persoonallista ja suoraa sanaa kuultiin puhujien
suusta. Wilhelmi Malmivaaran alustus ´Taitaako sokea sokeaa taluttaa?` oli
kuin lumiaura heittämässä sivuun hurskastelun, piileskelyn ja kritikoivan
hengen. ´Herra vaatii, että meidän tulee taluttaa sokeita. Minne?
Silmälääkärin luo, Jeesuksen Kristuksen luo, että hekin tulisivat
näkeviksi. Mutta tämä ei tule tehdyksi sillä, että sanotaan: mene Jeesuksen
luo, taikka tee se ja se - sillä ei ole sokea autettu, vaan meillä täytyy
olla paimenmieli, meidän itsemme täytyy ehdottomasti olla näkeviä`" (101).

Hengen kaste

"Hengen kaste on huutavan tarpeellinen, VÄLTTÄMÄTÖN, ei ylellisyys. Jotta
astia voi tulla vedellä täytetyksi, täytyy se ensin tyhjentää kaikesta
muusta. Ei meidän ole vaikea saada Pyhää Henkeä, mutta Pyhän Hengen on
vaikea saada meidät. Ehtona on täydellinen kääntyminen Jeesuksen Kristuksen
sovintoveren puhdistettavaksi. Ei voi uskoa olevansa Jumalan lapsi,
ennenkuin on sitä" (101-102).

Kirkon alennustila

"Paroni Nicolay oli saanut Pietarin ja Baltian maiden kuollutta hengellistä
elämää seuratessaan luterilaisesta kirkosta hyvin huonon kuva. Tuntui
käsittämättömältä, että evankelinen kirkko esim. Venäjällä oli elänyt
vuosisatoja keskellä pimeyttä ja synnin hävitystä tekemättä juuri
nimeksikään evankelioimistyötä. Kääntymättömät papit esiintyivät
saarnatuoleissa suurin elein parannukseen omalla kohdallaan nöyrtymättä ja
siitä johtuen osaamatta myöskään vaivattuja ihmisiä ymmärtää. Aiheet
etsittiin kaukaa. Puhuttiin teoreettisista kysymyksistä ja sivuasioista.
´Kirkossa nukutaan` oli Nicolayn mielipide. Sillä hän tarkoitti, että
Siionin vartijat nukkuivat, ja seurakunta teki samoin. Kirkkoon mennessään
hän itsekin saattoi leikkisästi kehoittaa toveria pukkaamaan häntä kylkeen,
jos hän sattuisi nukahtamaan. Kirkko ei ymmärtänyt herätystyötä. Se oli
langennut, maallistunut, vieraantunut Kristuksesta ja Hänen Hengestään ja
sentähden kangistunut viralliseksi laitokseksi" (102-103).

Pappeinkokous Turussa

"Suomen pappien keskuudessa syntyi halua hengelliseen uudistukseen. Tässä
mielessä kutsuttiin Turkuun pappeinkokous 2.-4.10.1906. Kokousta koskevat
odotukset tulivat ilmi mm. Kotimaa-lehden artikkelissa: "Jospa kirkossamme
tapahtuisi semmoinen puhdistus, että sokeat taluttajat väistyisivät pois
taluttajien paikalta talutettavien riveihin tai että totinen hengellinen
herätys uudestisynnyttäisi papistomme ja tekisi sen jäsenet Herralle
otollisiksi välikappaleiksi" (104).

"Tämä Turun kokous oli ensimmäinen puhtaasti hengellinen pappeinkokous
Suomessa. "Sitä voisi nimittää pyhityskokoukseksi, jossa painokkaasti
tähdennettiin kolmea asiaa: ratkaisua, täyttymistä Pyhällä Hengellä ja
Raamatun tutkistelua yhtyneenä rukoukseen" (105).

Pappien veljeskokous Tampereella

Seuraava pappeinkokous oli Tampereella 1908. "Keskusteltaessa lausui
Wilhelmi Malmivaara, ettei voi sivuuttaa ajatusta: seurakunnassa ei pappi
saa olla teologi, vaan kristitty. Suurinta vahinkoa on kirkolle ja Suomen
kansalle tullut siitä, että olemme olleet teologeja emmekä kristittyjä. Ne
liikkeet, jotka Jumala on herättänyt, ovat vastavaikutusta sille. Yhdellä
on yksi, toisella toinen teologinen järjestelmä, jonka kaavan mukaan hän
koettaa muodostaa seurakuntaansa. Teologia ja järjestelmät häiritsevät sitä
suhdetta, jonka pitäisi olla Herran ja syntisen välillä. Vanhasta ´armon
järjestyksestä` johtuu se, että tahtoo tällaisissa kokouksissakin olla
vaikea toisiaan ymmärtää. Kenties olisi teologiassamme tehtävä parannus, ei
sitä hyljätä, vaan antaa Herran panna siihen sisällys. Ainoa, mikä voi
tehdä papin papiksi seurakunnassa, on se, että hän elää Herrassa" (107).

Papin saarna

"Kun pappi saarnaa, sanoo hän sitä Jumalan sanan saarnaamiseksi, ja
todellisuudessa se kuitenkin sisältää hänen omia ajatuksiaan Jumalan
sanasta. Mutta jos hän on saanut tehtävän, ilmoituksen Jumalalta, silloin
on hänen saarnansa Jumalan sanaa, ja silloin lupaa Jumala, että sellainen
sana ei tyhjänä palaja" (109).

Valtakuntakristitty

"Paul Nicolay hyväksyi uskovat yli puoluerajojen. ´Minä rakastan
luterilaista kirkkoa, sillä minä olen paljon siltä saanut. Mutta kyllä minä
rakastan myös ´lahkolaisia`, sillä heiltäkin minä olen paljon saanut`, oli
Nicolayn tapana sanoa. Usein hän muistutti Jeesuksen sanaa: ´Siitä kaikki
tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus`,
Joh.13:35.
Hänen merkityksensä onkin siinä, että hän uskollisena itselleen ja
uskollisena sanomalleen ennakkoluulottomasti antautui palvelemaan niitä,
jotka häntä ystävänä kutsuivat pariinsa. Sellaisena hänelle annettiin
paljon puhuva nimi ´pappien paimen`" (113).

"Vaikka olikin erilaisia ´lammashuoneita´, oli kuitenkin vain yksi
´lammaslauma`, johon kuului Jumalan lapsia kaikista kristillisistä
yhdyskunnista...Kristuskin rukoili Hengen yhteyttä. Turhamaisuus ja
ylimielisyys ovat usein hajaannuksen ja kiistan syynä. Missä hajaannus
alkaa, siellä katoaa pian Jumalan siunaus. Puoluehenki on surullinen
hengellisen kypsymättömyyden todistus. Todellisia Jumalan lapsia on
kaikissa kristillisissä yhdyskunnissa. He muodostavat yhden perheen, vaikka
heillä muutamissa tapauksissa on erilaisia ulkonaisia muotoja. Paul Nicolay
vieroi sydämestään kaikkea eriseuraisuutta ja senhenkistä ahdasmielisyyttä"
(120).

"Paroni Nicolay oli siinä määrin avartunut rakkauden hengen mies ja
Kristukseen kiinnikasvanut, että hän pystyi kokoamaan kaikkiin suuntiin
kuuluvat" (128-129).

Suhde herätysliikkeisiin

"Nicolaylla oli kaikkien herätysliikkeiden piirissä rakkaita ystäviä.
Toisaalta suhtautuminen liikkeisiin kokonaisuudessaan oli erilaista.
Heränneistä ja laestadiolaisista hän piti paljon."

"Evankelisuuus teki hänen mielestään pelastuksen asian liian helpoksi.
Vaikka Kristus onkin kuollut kaikkien puolesta, eivät kaikki tule
taivaaseen. Kuinka silloin voidaan saarnata koko maailman autuutta?
Heränneille hän taas tahtoi sanoa: jos kerran on päästy Kristukseen kiinni,
ei silloin tarvitse valittaa, vaan kiittää. Vaikka hän näin saattoikin
esittää omia mielipiteitään, ei hän milloinkaan polemisoinut. Jos
keskipisteenä oli Jeesuksen Kristuksen risti ja suhde Vapahtajaan oli
oikea, järjestyi kaikki muu itsestään. Herätysaikoina vuosisadan alussa oli
Suomen Lähetysseura Jumalan tulen tyyssija...Tähän työhön kutsuttiin v.1905
mukaan myös paroni Nicolay" (114-115).

Suolana ja valona

"Nicolay otti tarkoin huomioon kuulijakunnan tilan ja sen mukaan sitten
sovitti sanottavansa. Mutta aina hän puhui omaantuntoon vetoavasti.
"Pahinta on, että ollaan kristillismielisten joukossa kristittyjä ja
maailman ihmisten joukossa heidänlaisiaan...Miksi sairastamme kristittynä
sellaisia tauteja kuin ´hengellinen verenvähyys` ja ´hengellinen
keuhkotauti`?...Me olemme puolueettomia kristittyjä. Me emme ole
ratkaisseet kantaamme. Emme saa olla kameleontteja, jotka vaihtavat väriään
olosuhteiden ja ympäristön mukaan.
Meidän tulee olla valona ja suolana tässä maailmassa. Meidän tulee todistaa
uskostamme. Jumalan henkeä ei anneta nautittavaksi, vaan käytettäväksi.
Tungettelevaisia ja tahdittomia emme saa olla, mutta ympäristömme ei saa
olla hetkeäkään epätietoinen siitä, minkä hengen lapsia me olemme" (115-116).

Ei pietisti

"Paul Nicolayn julistus ei ollut pietististä, ei lainomaista , ei
herätyssaarnaa, jossa lain vasaraa heilutettiin, ei liioin suloisen
evankelista. ´Ei pidä antaa sokerivettä liian aikaisin´, oli eräs hänen
ohjeensa kokouksen pitäjille. Se oli opastusta uskon omistamiseen ja
uskossa kasvamiseen. Se oli kokemukseen pohjautuvaa todistamista ja
sellaisena niin alkuvoimaista. Persoonallinen kristillisyys ja sen
hoitaminen oli hänen armolahjansa. Hän osasi esittää ajatuksensa niin, että
kuulijan sydämessä heräsi kaipaus ja ikävä: ´Oi jos mä sinne pääsisin.`
Sellaiselta julistukselta ei milloinkaan puuttunut kuulijoita" (117).

Kirkko kirkossa

"Hänen mielessään oli herännyt ajatus saada kootuksi yhteen seurakunnan
uskovat jäsenet suuresta nimikristittyjen joukosta sisäpiireiksi, ns.
seurakuntaliitoiksi. Seurakuntaliitot olisivat pikkuseurakuntia
seurakunnassa...Kristillinen seurakunta oli oleva elävä organismi, jonka
jokaisella jäsenellä tuli olla jokin tehtävä, ei kuiva, kylmä ja jäykkä
koneisto...Nuoret tuli koota omiin piireihin, vanha seurakuntaväki omiinsa,
nykyaikaisen seurakunnallisen kerhotoiminnan tapaan, vain sillä
poikkeuksella, että jäsenet olivat uskoon tulleita" (118-119).

Keswick-liike

"Englannin Keswickiin kokoontui joka vuoden heinäkuussa tuhatpäinen
osanottajajoukko uskovien yhteyden merkeissä. Silloin "unohdettiin eri
tunnustusten erottavat väliseinät ja iloittiin vain siitä, että kaikki
olivat yhtä Jeesuksessa Kristuksessa" (121). "Suomeenkin saatiin näitä
kokouksia. Ajatuksen takana oli vilpittömästi mm. Frans Hannula: "Yhteen
siis kaikki Jeesuksen Kristuksen ristin luo ja veren turviin. Meillä on
yksi Isä, yksi kaste, yksi usko, yksi Herra ja yksi koti, nimittäin taivas,
jossa ei erimielisyyttä enää ole" (122).

Linjan muutos

Hannu Pietilän mukaan Urho Muroman tulo Hengellisen elämän
syventymiskokousten johtoon muutti niiden luonnetta: "Näiden kokousten
luonne on nyt kuitenkin olennaisesti toinen kuin paroni Nicolayn
suunnittelemien. Allianssipiirre on niissä jäänyt miltei kokonaan
taka-alalle, tuo ´kaikki olemme yksi ruumis Kristuksessa`, joka Nicolayta
niin suuresti elähdytti. Ne ovat kirkollistuneet. Puhujat ovat
pääasiallisesti olleet kansankirkon pappeja, harvoin maallikkoja. Etualalla
on ollut lähinnä herätys, kun sensijaan hiljaisessa rukouksessa viipymiseen
on varattu vähemmän aikaa. Yhteistä alkuperäisten kokousten kanssa on Pyhän
Hengen saamisen kaipaus, Hengen kasteen odotus" (123).

Nicolay ja teologia

"Opillisiin kysymyksiin hän ei ensinkään tahtonut takertua. Ne olivat
´akateemisia kysymyksiä` ja kuuluivat teologien hoidettaviksi. Hänen
tehtävänään oli opastaa sieluja Kristuksen luo ja hoitaa jo uskoon tulleita
yhä syvempään elämänyhteyteen Hänen kanssaan" (180).

"Päämäärä ei ollut vain pelastuminen tuomiosta hädin tuskin taivaaseen,
syntien anteeksisaaminen ja vapahdus synnin vallasta, vaan elämänyhteys
Jumalan kanssa ja Jeesuksen Kristuksen kaltaiseksi tuleminen...´Voimme olla
jumaluusoppineita, voimme osata Raamatun ulkoa ja kuitenkin olla
pelastumattomia sieluja, jos ei ole jotain tapahtunut Kristuksen ja minun
välilläni`" (131).

Ratkaisusta

"Nicolayn teologiaan kuului keskeisesti ratkaisu. "Kun paroni Nicolay
kaikkialla väsymättä tähdensi ratkaisua, kysyttiin, oliko se aina silmin
nähtävänä. Hän vastasi: ´Se tulee AINA jollain tavoin esille.` Oliko
välttämättömästi tunnettava ratkaisun ajankohta? ´Tietenkään ei. Jumalan
lapsi ei ehkä aina tiedä, koska on mennyt rajan yli, mutta sen hän tietää,
ETTÄ hän on mennyt rajan toiselle puolelle ja ETTÄ hän on saanut uutta
valoa ja elämää sieluunsa. Vasta silloin voidaan puhua siitä, miten oli
´ennen` ja miten on ´nyt`.
Ero entisen ja nykyisen tilan välillä oli oleva mahdollisimman jyrkkä.
Ratkaisu merkitsi kaikkien arvojen vaihtumista. ´Ennen kuljettiin virran
mukana, nyt ruvetaan huomaamaan vastustusta. Tulee vieraaksi tovereille,
joiden kanssa ennen oltiin hyviä ystäviä, vieraaksi siitä syystä, että he
eivät ymmärrä meitä, emmekä me enää ymmärrä heitä.` Kristitty on erillään
maailman virrasta, koska siinä vallitsee kokonaan toinen kuin Jumalan
Henki. Vettä ja öljyä ei voida saada yhtymään. EI VOI SEKOITTAA JUMALAA JA
MAAILMAA TOISIINSA. Elämä eroaa kuolemasta" (132).

Todistamisesta

"hän kehoitti kääntymykseen tulleita aivankuin lukitsemaan tapahtuneen
tosiasian: ´Kuinka tärkeää onkaan, jos nyt olet tullut Herran puolelle,
antaa omaistesi tietää siitä...Ensi työksesi on sinun ilmoitettava
omaisillesi ja sukulaisillesi, kuinka sinun on. Muussa tapauksessa tulee
sinulle vaikeuksia jälkeenpäin. Jos tämän teet, niin on sinun pakko elää
tavalla, joka on sopusoinnussa todistuksesi kanssa, ja siitä tulee olemaan
sinulle suurta siunausta`" (133).

Pyhityksestä

"Taivaallisen lahjan rukoileminen ei hyödytä, ellei minä ole
ristiinnaulittu. Minun ei tule taistella sitä vastaan, vaan kieltää se,
olla tietämättä siitä, olla antautumatta tekemisiin sen kanssa. Oma minä
kuolee vain nälkäkuolemalla. Ei pidä kuunnella sitä, puhukoonpa se miten
paljon tahansa. Meidän tulee kohdella minää kuin vaimo huonoa miestään
avioeron jälkeen: vaimo kuolee miehelle. Ei tule sotia synnin ilmausta,
vaan synnin juurta, omaa minää vastaan. Tulee aina muistaa, että me olemme
´ristiinnaulittuja Kristuksen kanssa`" (134).

"Uudistus, Jumalan Hengen uusi luomistyö, alkaa syntisen kääntyessä. ´Herra
on kuvanveistäjän kaltainen, joka näkee marmorilohkareeseen kätketyn
enkelinkuvan ja joka - saadakseen kuvan sieltä esiin - ottaa
marmorilohkareen käsittelynsä alaiseksi. Särmän toisensa jälkeen hän hakkaa
siitä pois. Lopulta tulee enkelinkuva esiin.` Jumalan Pyhä Henki tekee
tällaista työtä kääntyneen sielussa. Hänen itsensä on syntiin taipuneena
mahdoton päästä itsekkäästä, kieroon kasvaneesta luonteestaan, mutta
Jumalan käsittelyssä, kärsimysten ja vaivain ahjossa Herra jalostaa,
puhdistaa ja kehittää....Silloinkin, kun tuo muovaustyö meistä näyttää
toivottomalta, saamme lohduttautua: Mestarin käsissä saa ruminkin möhkäle
jalon muodon, Hän toteuttaa, vie päätökseen oman suunnitelmansa meissä" (138).

"Ehkäpä siitä johtuen, että paroni Nicolay itse eli niin läheisessä
yhteydessä Kristukseen, hän usein ja tähdentäen puhui pyhityksestä. Mitä
tarkoitetaan pyhityksellä? ´Ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa`,
Hebr.12:14. Lyhyesti ilmaisisimme paroni Nicolayn kannan käyttäen
virsikirjamme sanoja: ´Ainoa puhdas pyhitys on Vapahtajan yhteys`" (142).

"Pyhitys on kristitylle välttämätön, ei mikään ylellisyystavara...Me
tulemme Herran luo kerjäläisinä ilman ansiota. Mutta Jumalan tarkoitus on,
ettei elämässämme aina olisi huutavaa ristiriitaa ihanteen
ja todellisuuden välillä...Meidän osuutemme on: emme saa liikkumattoman
Buddhan tavoin istua alallamme. On itsekin oltava työssä. Meistä riippuu,
tapahtuuko muuttumisemme Jumalan kuvan kaltaiseksi nopeasti vaiko hitaasti"
(142-143).

Ehdonvallan asiat

"Kieltäytymistä on Paavalin tavoin harjoitettava siitä, mikä sitoi, mikä
vahingoitti omaa sisäistä elämää ja haavoitti heikkoa omaatuntoa. Sen
vaikuttimena oli rakkaus Kristukseen. Hän pidättäytyi luvallisestakin
Kristuksen tähden lähimmäistensä hyväksi siksi, että hän antaisi aihetta
syytöksiin, jotka Herran omaan kohdistuneina eivät koske yksin asianomaista
itseään, vaan ennen kaikkea hänen Herraansa ja pyhintä uskoamme. Rahojen
käytön, elintapojen, pukeutumisen, käyttäytymisen, puhetavan ja kaiken
tulee osoittaa, että ollaan Jumalaan sidottuja, mutta samalla Hänen vapaita
lapsiaan, ei tämän maailman hengen ja muodin orjia" (135).

Kristitty maa?

"Hallituksille supistuu kristinusko tavallisesti paraatijumalanpalveluksiin
juhlallisissa tilaisuuksissa ja määrättyihin ytimettömiin kristillisiin
sanontatapoihin. On mahdotonta ajatellakaan, että sellainen kristillisyys
vaikuttaisi ratkaisevasti kansan elämään ja hallitusten ulko- ja
sisäpolitiikkaan. Kaikissa maissa ja kansankerroksissa on todellisia
kristittyjä, mutta ei ole olemassa mitään kristittyjä maita ja hallituksia
- ei ainakaan toistaiseksi" (144).

"Kristilliseen kirkkoon on niin paljon sekoittunut virallista uskontoa ja
kristinuskon korvikkeita, että se on kadottanut alkuperäisen
voimansa...Eikö meidän tässä tapauksessa ole palattava kristinuskon
lähteille?" (144).

"Ilman Kristuksen jälleentulemista on kristityn vaikea päästä irti
ajatuksesta, että Kristuksen asia maan päällä on kärsinyt haaksirikon.
Jumalan valtakunta ei ole tullut, kuten moni on odottanut, maan päälle
kehityksen eli evoluution tietä. Eikä se sitä tietä tulekaan. Se tulee
mullistuksen eli revoluution tavoin, silloin kun Jeesus tulee toistamiseen
ja ryhtyy asiain hoitoon täällä" (145).

Kuolevan Nicolayn sanat

"Sairasvuoteelle häntä katsomaan tulleelle nuorelle ystävälleen hän puheli
koti-ikävästään ja uskonsa täyttymisestä: ´Ajattele, että saamme olla
yhdessä kaikkien pyhien ja puhtaitten sielujen kanssa ja sitten, että
saamme nähdä itse Kristuksen - oi, se on jotain niin sanomattoman ihanaa,
etten sitä uskalla edes ajatella`" (146).

Väinö Hotti